maanantai 19. helmikuuta 2018

Tuunaamo

Sattuipa niin mukavasti, että tänään oli mitä mainioin aurinkoinen päivä, jollainen aina aiheuttaa megalomaanisen sisustusvimman, ja samaan päivään osui vielä vuosivapaapäivä, eli palkallista joutenoloa. Mutta en siivonnut, enkä edes vaihtanut järjestystä, vaikka harkitsin kyllä, sen myönnän. Sen sijaan tein pari pikkuprojektia, jotka ovat olleet mielessä ainakin vuoden, mutta jääneet syystä tai toisesta toteuttamatta.


Ensimmäinen oli tämä ikkunanpoka, jonka toin jo vuosia sitten meille jatkojalostusta odottamaan. Poka on peräisin lapsuudenkotini ikkunaremontista jostain 80-luvulta. Siitä ikkunanvaihdosta saakka näitä on lojunut vinot pinot aitassa, jossa muistan niitä jo lapsena katselleeni.


Tällä hetkellä olen ehdotomasti sitä mieltä, että nämä ovat kauniimmat kuin silloin tilalle vaihdetut, sille ajalle tyypilliset tummapokaiset ikkunat. Lämmön eristävyys voi toki olla ihan toinen juttu, mutta on nämä kauniita kyllä! Voin hyvin kuvitella tällaisten ikkunoiden eteen pelargonit kukkimaan ja kevyet verhot liehumaan kesätuulessa, kun tuuletusikkunaa pidetään auki.


No mutta nyt siitä kuitenkin tuli Etolan dc-fixillä liitutaulu. Varsinaista tarvetta sille ei kyllä ole, mutta onpahan vaan hauska kapistus. Seinälle tätä tietysti mielisin, mutten taida edes ryhtyä ehdottelemaan, koska painoa tällä on yllättävän paljon, eikä meille seinään reikiä ihan hetken pehmittelyn jälkeen vielä porata. Ja aina se kantava kohta seinässä on väärässä kohdassa, eikä juuri siinä, mihin haluaisin jotakin raskasta ripustaa. Hirsiseiniä odotellessa, siis.

 



Toinen pikkutuunaus on tämä vasemman reunan harmaa maljakko. Ostin sen muutamalla kymmenellä sentillä kirpparilta vain siksi, että pääsisin kokeilemaan, saako rumasta kalkkimaalilla kauniin, ja miten hyvin maali pysyy lasitetussa, liukkaassa pinnassa.


Kotoa löytyi entuudestaan mustaa ja valkoista Marabun kalkkimaalia, joista sekoittelin tummanharmaan pohjavärin maljakon pintaa varten. Yhden kerroksen jälkeen pohjan vaaleus kuulsi vielä hiukan läpi.


Toinen kerros peitti pinnan kokonaan.


Tämän jälkeen töpöttelin superlonisella (käyttämättömällä) siivoussienellä pintaan tummaa harmaata, valkoista ja vaaleampaa harmaata vuoronperään, mahdollisimman epätasaisesti.


Ruukun, tai maljakon, ympärys on sen verran pieni, että kummoinen ruukku ei sen sisään mene. Ehkä tämä onkin enemmän leikkokukkakäytössä. Taidankin heti huomenna ostaa tähän tulppaanikimpun!



Sellaisia tuunauksia tänään. Näiden lisäksi maalasin eilisen huutokauppalöydön, mutta se on sitten ihan oma postauksensa, kunhan saan sen kokonaan valmiiksi. Pianotuoliahan minä aikaisemmassa kerrossänkypostauksessa vähän haikailin, ja sellainen tekele on nyt puolivalmiina.



torstai 8. helmikuuta 2018

Talonpoikaishenkeä hakemassa

Eihän siitä ole kuin seitsemisen vuotta, kun ostimme kirkuvanpunaisen pinnakerrossängyn ja kunnostimme sen kolme- ja neljävuotiaiden nukkumapesäksi.




Mutta niin vain tuli sekin päivä, kun esikoinen totesi, että ihan kohta jalat ja pää ottaa kiinni sängyn päätyihin, ja se jos mikä on tosimummolle Mahdollisuus. 

Muutaman illan vietin koneella vaihtoehtoja etsien ja vertaillen, ja sen seurauksena olin entistä vakuuttuneempi siitä, että maailma on täynnä rumia kerrossänkyjä, jotka ovat myynnissä. Ne harvat kauniit eivät sitten myynnissä olekaan. Usein ne on rakennettu paikalleen tuvan nurkkaan ja ovat sen verran kookkaita, etteivät sieltä yhtenä kappaleena ulos tulisi, vaikka myyntihaluja olisikin.




Tällaiseen mäntyhökötykseen sitten menin iskemään silmäni. Matkaa oli useampi sata kilometriä ja hintaa satanen, mutta jos vaihtoehtoja on yksi, on otettava se yksi. Kahden viikon takainen vapaalauantai meni aamusta iltaan autossa istuessa - mutta sehän oli samalla vähän kuin päivän mittainen loma ja parisuhdeaikaa, kun lapset olivat serkkulassa reissun ajan.

Haaveilin maalaavani sängyn vihertävänharmaaksi, ja kulutuksia tulisi tietysti myös. Alla olevan sohvan kuvan kanssa marssin rautakauppaan ja pienen vatuloinnin jälkeen sävytin maalin Teknoksen värikartan mukaan sävyyn T1246. Todellisuudessa kuvassa ei varmasti ole lähellekään se sävy, mutta siinä oli vähän sitä fiilistä, mitä hain - vaalea väri, muttei kuitenkaan valkoinen, harmaa, muttei kuitenkaan selkeästi harmaa, vaan vähän vihertävä.


Kotona valitsemani väri alkoi kuitenkin tuntua liian räikeältä ja vaalealta, ihan liian pääsiäiseltä. Koska kyseessä oli kalkkimaali, päätin ottaa riskin ja sävyttää sitä entuudestaan varastoistani löytyvällä mustalla kalkkimaalilla.




Saatuani maalin sekoitetuksi olin varma, että omapäinen sävytyskokeilu kannatti.






Liian tummaksi väri ei mennyt vieläkään, mutta liian vaaleakaan se ei enää ollut. Voisi siis väittää juuri sopivaksi.





Ensimmäinen maalikerros oli nopeasti sudittu, mutta kauemmin meni ennen maalaamaan pääsyä nuppien irrotuksissa, mäntypinnan hinkkaamisessa mustasta liasta, saranoiden ruuvaamisissa sun muissa esivalmisteluissa. Jos nämä projektit olisivat pelkkää maalaamista, niin liian lystiähän se jo olisikin!





Totuus on valmiiksi nylppääntyneitä, ruosteisia ruuveja, lipsahtavia ruuvimeisseleitä ja kiukkuisia suhahduksia, purua, pölyä, pakkelia ja hukassa olevia työkaluja (mikä tarkoittaa myös monia, monia tiukkasävyisiä puheluita puolisolle töihin, että missä on kuumailmapuhallin ja missä on se yks juttu jolla katkotaan ruuveja).






Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen totesin myös, että on ihan pakko pakkeloida yläpetin sivulaitaakin, koska se oli kuin kettingillä piesty. Ja jotta sellaisesta saa tasaisen, tarvitaan paitsi sitä pakkelia, myös hiomista, ja jotta homma ei menisi liian helpoksi, tämä kaikki piti tehdä keskellä olkkaria, koska ei lukuisista vaatimuksistani huolimatta ole vieläkään kesä, ja koska muutakaan lämmintä ja kuivaa paikkaa tällaiselle projektille ei meillä nyt ole.

Mutta niinpä vain tuli todistettua taas se, ettei niillä ulkoisilla puitteilla ole niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkempää on palo tähän hölmöilyyn. Sillä onhan se nyt hölmöilyä hioa pakkelia keskellä olohuonetta! Yritin minä tehdä sen pölyävimmän vaiheen silloin, kun olin yksin kotona ja imuroida joka välissä irtopölyä kaikkialta. 

Lopputulos on kuitenkin niin palkitseva, että siinä unohtuu turhankin pian kaikki homman ikävät puolet. 


Maalipinnan valmistuttua hioin kauttaaltaan hiukan karhean kalkkimaalipinnan 240-hiomapaperilla ja kulutin puun näkyviin kulmista. Päälle tuli Domus Naturan väritön vaha, jota uskallan kyllä suositella. Tärpättimäinen tuoksu ei ole niitä miellyttävimpiä, mutta vaha on helppo levittää ja se kuivuu nopeasti. Kun kuivuneen vahapinnan kävi vielä uudestaan läpi puhtaalla liinalla, pintaan tuli kaunis satiinimainen, himmeä kiilto. Kun ompelin vielä vanhasta lakanasta sivuverhon somistukseksi ja viritin Ikean halpisverhotangosta sille roikottimen, oltiin vetimiä vaille valmiita.


Koska puunuppien irrotuksessa joutui käyttämään voimaa ja väkivaltaa, osa puupinnasta vaurioitui ja repesi lakan mukana irti laatikoista, ja siksi etsin tilalle sellaiset vetimet, jotka peittäisivät pahimmat vauriot. Toki paikkasin niitä(kin) pakkelilla ennen maalausta, mutta ei silläkään ihan uudenveroista saa.


Sellaisenaan nämä Bilteman rinkulat olisivat olleet turhan tummat muuten vaaleaan sänkyyn, mutta mitäpä ei kalkkimaalilla voisi tuunata.


Toissapäivänä vihdoin koitti muuttopäivä, ja raahasimme todella painavan sängyn osa kerrallaan tyttöjen huoneen nurkkaan. Tämä valtava, lähes kaksi metriä korkea rohjake olisi kauneimmillaan isossa huoneessa, mutta talon ainoa iso huone on olohuone, eivätkä tytöt kuulemma aio nukkua siinä.




Finlaysonin ihanat raitalakanat pääsivät arvoiseensa ympäristöön ja sopivat mainiosti petin pariksi.






Maalia meni vähän reilu litra (0,9l ja 0,225l) ja vahaa puoli purkkia. Näin isoksi sängyksi se on minusta yllättävän vähän. Toisaalta en maalannut mitään turhaa, vain näkyviin jäävät osat.




Verho oli tosiaan aikaisemmassa elämässään lakana, jonka olen ostanut aikoja sitten kirpputorilta. Hiukkasen se oli jo pehmemämpi keskeltä, mutta ihan ryhdikäs verho siitä vielä tuli.


Koska ennen-jälkeen-kuvaparit on niin kivoja, tässä teille vielä sellainen:



Ehkä seuraavaksi jokin ihan pieni ja kevyt projekti... vähän aikaa voisin nauttia hiukan tilavammasta ja pölyttömämmästä olohuoneesta!

torstai 25. tammikuuta 2018

Arkitamineita

Lauhojen talvien paras päähine on trikoopipo fleecevuorilla. Sellaisia on aina aika-ajoin pyöräytettävä. Lapsenmielisiä kuoseja kuluu meillä jo aika vähän, kun muksut ovat muka niin isoja, mutta kuopus suostuu vielä pitämään kettupipoa. Tosin aamulla kun puin herraa eskariin, hän totesi diplomaattisesti, että pitää kettupipoa mieluiten kotona ja eskarissa sitä, missä on tähtiä.


Nuoremmalle neidille puolestaan lupasin joulun aikaan trikooneulostakin, kun entisestä tuli entinen.


Uusi versio sai lämpimän vastaanoton. Kaavoitin sen paljon käyttämäni Ottobren peplum-tunikan pohjalta. Etukappale kahtia ja pientä kaarrosta olalta kohti keskietua. Helppoa ja nopeaa. 

 

Reunan viimeistelin kaksinkertaisella trikookaitaleella.


Peplum tekee kivasti tyttömäistä keveyttä neuletakin helmaan.



Samaiselle neidille ompelin lämpöisempiä housuja kapeina leggareina. Sisäpuolella on fleece, ulospäin ne näyttävät collareilta. Kaupan vastaavista housuista nämä eroavat lähinnä sillä, että vyötärössä on ainakin kymmenen senttiä vähemmän leveyttä. Siinä on myös se syy, miksi ompelen tällaiset perushousutkin yleensä itse.


Nuorimmainen sai T-paitavarastoon jo kesää varten täydennystä yhden kangaspalan verran.


Lisää perusompeluksia pitäisi päästä surauttelemaan, ja valtavat hanget pihassa antavat ymmärtää, että vielä on ompeluvuodenaikaa paljon jäljellä. Vielä kun saataisiin paljon lisää valoa, jotta saataisiin vielä kuvistakin katselukelpoisia!

lauantai 13. tammikuuta 2018

Suolaa haavoihin - haaste

Olen yrittänyt tietoisesti olla ajattelematta liikaa kesää. Viime kesä jäi ainakin henkisellä tasolla melkein välistä, kun lämpö ei juuri luita hellinyt, eikä kesäfiiliksiin siksi oikein päässyt, joten tuntuu, että on tuplaikävä kesää normaaliin verrattuna. 

sinisievikki

Mutta Teijan haastamana ryhdyin kuitenkin etsiskelemään, löytyisikö kuvatiedostoistani sinivalkoisia kukkakuvia. Arvelin, ettei sinisiä löydy kuin yksi tai kaksi, mutta olihan niitäkin sentään jokunen. Valkoisia tiesinkin olevan, kun se on vaaleanpunaisen ohella lempikukkavärini. 



Nykyisen kotikuntani keskustassa kasvaa parkkipaikkojen reunamilla norjanangervoita, joihin ihastuin heti tänne muutettuamme, reilut kymmenen vuotta sitten. Olkoon kuinka tavallinen ja tylsä tahansa, minusta se on kaunis. Niitä tuli myös meidän pihaan, ja niihin liittyy myös yksi hupainen muisto. Ne nimittäin on kaivettu juurakoina ystävän pihasta, ja koska juurakot olivat valtavia eivätkä nousseet pelkästään käsivoimin kuopistaan, kiskoimme me autoon kiinnitetyillä kuormaliinoilla ne ylös. Ei muistunut siinä työn touhussa nenä mullassa ihan mieleen, että mites sitä räikkää oikein käytettiinkään, niin vetäistiin liinan päät vetosolmulle ja alettiin kiskoa. Arvatkaapa, oliko solmu autolla vetämisen jälkeen tiukka. No, pätkä poikki, solmu roskiin ja sytkärillä reunat liinojen päistä, etteivät lähde purkautumaan. Homma hoitui, eikä kenellekään tulut paha mieli. Kukaan ei ole myöskään tullut valittamaan, että liinat olisivat parikymmentä senttiä liian lyhyitä.


Ja meillä kukkii joka kesä kauniisti!

Japaninangervoa minulla on vaaleanpuna-valkoisena ja tässä alakuvan värissä. Ihana kasvi, joka leviää hyvin, kasvaa komeana ja kukkii melkein koko ajan. Kerrassaan mainio etualan reunakasvi perennapenkkiin!


 Hopeahärkki on melkein riesa, mutta toisaalta tosi komea sopivalla paikalla.

 

kurjenmiekka

 

Talvi tekee tehtävänsä, ja perennojen nimetkin unohtuvat hetkeksi. Taustalla on kuitenkin sinertävä jalopähkämö - ehkä?!


Valkoapila jakaa tämän avioparin mielipiteet. Minä tykkään, siippa ei. 


Onneksi kylvin sitä pihan reunamille jo ennen kuin tiesin puolison mielipidettä. Leikkaamattomalla nurmikolla komeilee nykyään laajat, kauniit, valkoisenaan kukkivat matot. Tämä kuuluu myös kanojen lempiherkkuihin, ja sitä saavatkin lapset surutta niille käydä kiskomassa.


Sormustinkukka kuuluu niihin lemppareihin, joista en koskaan luovu, asuttiinpa missä tahansa. Käsittämättömän kauniita - ja helppoja. Väriyhdistelmät ovat joka kerta silkkaa yllätystä.


 



Viimeisessä kuvassa ollaan kyllä jo enemmän liloja kuin sinisiä, mutta koska kuva on nätti, saa se olla siinä.


Ukonhatut on tuotu kotoani Pohjois-Pohjanmaalta. Viime kesänä siihen iski joku öttiäinen, ja näin kaunis kukinta jäi näkemättä.


Kiiltoleimu kukkii keskipihan penkissä syksyllä niin, ettei sitä voi olla huomaamatta. Iltahämärällä se suorastaan hehkuu valkoisena.


Päähenkilöt kuvassa ovat liloja paperikukkia, mutta alla on myös valkoisia. Tämä yksivuotinen kylvettävä kesäkukka on yksi paahteiselle etupihalle sopivia suosikkejani.

Ja kielo kuuluu itsestäänselvästi tähän kuvasarjaan. Se on pelastettu kaivurin telojen tieltä pihan reunamilta, ja siirretty myöhemmin kukkapenkkiin kasvamaan. 


Akileija, kai lehto-sellainen, oli viime kesänä aika sininen.


Lavatarhassa kukkii valkoinen herne.


Ja pihlaja sekä tuomi kukkineen kotipihan koristuksena, jo ennen meitä tällä tontilla eläneinä.



Takapihalla on omasta metsäpalasesta siirrettyjä saniaisia, ja niiden alla kasvaa mattona rönsytiarella.




Tiarella saa joskus tulevaisuudessa varjoa myös lumipalloheidestä, mutta siihen menee vielä vuosia. Viime kesänä pääsimme nauttimaan ensimmäisestä kukinnasta, ja parikymmentä palleroa pikkupensaaseen ilmestyi.



patjarikko

Puutarharomantikkona olen istuttanut lukuisia pensasruusuja pitkin pihaamme, ja parina kesänä niiden kukinta on alkanut olemaan jo näkyvää. Juhannusruusu on tällä hetkellä ainoa valkokukkainen lajike.


Viimeisten kuvien vinkki on hyvä mutta halpa. Ojan varsilla kasvava siankärsämö on kuivaan ja paahteiseen hiekkamaahan mitä kaunein kasvatti! Vähän se on innokas juurten kautta leviämään, tai liekö siementämällä, mutta helppo sitä on myös maasta juurineen repiä pois, kun alla on rouheaa hiekkaa. Kukinta kestää pitkään ja on kaunis. Moni on yllättynyt huomatessaan, mitä minulla penkissä kasvaa, ja vielä enemmän sitten, kun on kuullut, että se on siihen tarkoituksella istutettu.



Kovasti voimia ja sitkeyttä kaikille kesää kaipaaville! Ja anteeksi tämä pieni suolaripaus haavoihin.