lauantai 17. syyskuuta 2016

Luopumisen ja löytämisen iloa

Perinteeksi tulleen tavan mukaan myin taas turhaa irtainta kirppiksellä. Olen aika kova tyhjentämään kaappeja, ja kun ylijäämää lopulta kertyy riittävästi, otan ja varaan myyntipaikan. Miten puhdistavaa ja piristävää, kun tiedän, että ullakko on taas vähän avarampi ja kaapeissa on tilaa.


Joskus vain käy niin, että vaikka lähden täydennysreissulle farmarin peräkontti pullistellen, jostain syystä paluumatkalla tilanne on sama.


Tällä kertaa kävi niin, että kirppikselle vietyjen tavaroiden tilalle meille muutti jälleen yksi uusi sohvapöytä. Tämä risainen taikinatiinu särki sydämeni jo aikaisemmin, mutta koska se on kasattu teipillä, ja oikeat vanteet loistavat poissaolollaan, en halunnut maksaa komeudesta vaadittua pariakymppiä.


Perjantaina pöytää tyhjentäessäni kiersin kuitenkin kirppiksen vielä kertaalleen, muiden pöytiin eksyneitä omia tavaroitani bongaillen, ja nytpä oli tiinun hinta laskettu vitoseen. VITOSEEN! Kauhean kauan en miettinyt, sillä ainahan vanteet voi jollain korvata.


Voiko kukaan muu niin kovasti rakastaa kulunutta puuta, pyöreiksi hioutuneita nurkkia, nuhjaantunutta maalipintaa...


Tiedän - olen höpsö.


Ikirakkauteni lankaköynnöskin näyttää parhaalta juuri kuvailemaani taustaa vasten. Täydelliset yhdessä.


Eikä kiintymys noihin Perfect Homen tuikkukippoihinkaan osoita laantumisen merkkejä. 


Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että on hyvä osata myös luopua itselle turhasta tavarasta. Varmaan sen sata vaatteita ja iso kasa tavaraa, muun muassa astioita, lähti meiltäkin uusiin koteihin viikon aikana. Tilalle tuli kaksi aarretta, joista toinen on tässä. Mustaksi maalatut lasten ostoskärryt. Niin ihanat!


Minusta tavaran kierrättämisen viehätys on juuri siinä, että saan paitsi jakaa löytämisen iloa muille, myös kokea saman ilon itsekin yhä uudelleen, sillä jos ainoastaan hankkisin, olisi koti pian täynnä. Myymällä saan tilaa aina uusille aarteille, ja ilo uudesta aarteesta voi kohdata missä ja milloin tahansa.


Kierrättämistäkö lie sekin, että huonekalut vaihtavat meillä paikkaansa tuhkatiheään. Tällä kertaa halusin olohuoneeseen avaruutta, joten kokeilin nostaa valkoisen laatikkopöydän ulos, vaikkakin suojaan katoksen alle.



Se tuskin on kovin pitkään tuolla, mutta pieni rapistuminen vain komistaisi sitä, mikäli niin sattuisi käymään.


Mieli alkaa taas antaa periksi syksyn tulolle. Pelakuut alkavat näyttää jo vähän kuluneilta, ja jostain syystä tekee mieli sisustaa puolukan varvuilla, havuilla ja sammalella. Ja kaiken maailman callunat, kanervat, ericat sun muut syyssöpöt ovat jälleen ihania.


Osa luopumisen taitoa ja uuden löytämisen iloa lienee tämäkin vuodenaikoihin sopeutuminen?

torstai 15. syyskuuta 2016

Äitin ja isin kammari

Kun ei tässä elämässä näköjään muuta enää ehdi, niin kuvataan edes sitä huonetta, jonka on juuri ehtinyt siivoamaan.
 

Meidän huoneessa ei äkkiä mietittynä ole viiden vuoden asumisemme aikana juuri muutoksia tapahtunut, mutta kun miettii vähän pitempään, huomaa, että onpa sittenkin. Seinät ovat entisellään, ei ole tullut maalattua uudestaan (vaikka sekin on käynyt mielessä) mutta järjestys on vaihtunut ja aika moni huonekalu myös. Vain sänky on sama. Yöpöytien kankaista haluaisin luopua ja maalata korit harmaiksi. Saa nähdä, milloin olen niin reipas.



Iso ei ole tämä(kään) kammari, mutta mahtuuhan sinne kaikki välttämättömimmät jutut. Haaveilen tietysti siitä, että jokainen makuuhuone olisi vähintään viisi neliötä nykyistä isompi. Ajatelkaa miten ihanaa olisi, jos sänkyäkään ei olisi pakko pitää seinää vasten! Nurkan suuressa kaapissa lymyää tietotekniikkaa.


Viikonloppuna siskon luona Jyväskylässä käydessäni hankin H&M:ltä uuden pyykkikorin, kun entinen rottinkiversio alkoi olla puoliksi purettu. Tätä kankaista mallia eivät napekset ihan helpolla purakaan! Tikkaat ovat löytö kotikylämme nuorisotalon remonttiroskakasasta.




Kotoa tuomani vanha ikkuna on seurannut mukanamme pian kymmenen vuotta, ja tekstikin on ollut siinä kohta saman verran. Oikeastaan minulle on ihan sama, mitä siinä lukee, se on siinä vain koska se on minusta kaunis. Paneelisängynpääty on miehen tekosia kaukaa raksavuosilta.


Vielä saa pihalta ilmaisia kukkia! Tai no onhan ne siemenet keväällä jouduttu maksamaan, mutta ei sitä lasketa.


Tämän pikkulipaston tilalle olen pitempään jo etsinyt vastaavan kokoista pienehköä lipastoa, mutta vanhempana versiona. Tämä nykyinen hätävara on Jyskin muutaman kympin lipasto, jonka maalasin vuosikausia sitten pyökistä valkoiseksi ja vaihdoin vetimet Clas Ohlsonin söpöihin renkuloihin.


Mukavaa lähestyvää viikonloppua! 

torstai 8. syyskuuta 2016

Voiko kana olla onnellinen?

En tiedä. Ei kai kukaan sitä voi tietää, onko kanoilla moisia tuntemuksia. Mutta sen uskon, että elämäänsä tyytyväinen tai tyytymätön kana voi hyvinkin olla. Voida hyvin tai huonosti, siinä missä kuka tahansa meistä. Enkä nyt todellakaan tarkoita "meillä" sitä, että olisimme  samalla viivalla, kanat ja ihmiset. En minä kettutyttö ole, vaikka ehdottomasti eläinten puolella usein olenkin. Maalta kotoisin olevana ymmärrän kuitenkin myös realiteetit, sen, että jos haluamme juoda maitoa tai syödä munia ja lihaa, jossain ne on tuotettava. Ja jonkun. 

 

Nämä ajatukset heräsivät luettuani aamulla munasodasta, joka syttyi Lidl-kauppaketjun ja MTK:n välille Lidlin luovuttua virikehäkkikananmunista. Virikehäkki on se ahtain tuotantomuoto, ja vaikka kanoilla onkin häkissä virikkeenä kuoputettavaa pehkua, orsi ja munintapesä, ei kohtuutonta ahtautta voi kiistää. 


Vaikka maailmassa toki on paljon vakavampiakin aiheita ja suurempaa hätää, eivät virikehäkkikanojen kuvat voi olla herättämättä surua. Kyllähän ne munakoneilta näyttävät, vaikka kuinka yrittäisi ajatella kenen kannalta tahansa.

Kuva Ilta-Sanomien jutusta

Toisinaan olemme keskustelleet siitä, onko kanalamme liian ahdas neljälle kanalle. Sen koko on 12 neliömetriä, ja omaan silmään se tuntuu joskus ahtaalta.


Kun sitten laskee, montako kanaa tuolla alalla saisi asua, jos kyseessä olisi oikea tuotantokanala, silmät avautuvat oikeasti. Lattiakanalassa tuohon meidän häkin neliömäärään saisi asuttaa 108 kotkottajaa, tai jos tehdään luomua, asukasluku saisi olla 72.


Virikehäkissä on oltava tilaa 20x30 senttimetriä kanaa kohden. Meidän kanojemme elintila on kolme neliötä per kana, jos ne viettävät aikaansa häkissä. Jos ne taas jaloittelevat vapaana, tässä on reilu puoli hehtaaria juoksutilaa tarjolla. Käytössä niillä ei tosin ole siitä montaakaan sataa neliötä, sillä kanojen reviiri on hyvin pieni, eivätkä ne poistu kovin kauas häkistään, vaikka oven avauduttua koko maailma olisi niille auki.


Nyt kanat ovat kuitenkin löytäneet tien metsään, josta en missään tapauksessa aio ajaa niitä pois. Siellä ne eivät kaiva puskiani pilalle, löytävät ruuakseen taatustiluonnonmukaisesti kasvaneita hyönteisiä ja saavat lepäillä jokainen kaivamassaan kuopassa juuri niin kuin niille sattuu sopimaan.


Ja tämä todella maistuu munissa.




Ja vaikka koko maailmaa ei voisikaan pelastaa, niin yhdellekin olennolle hyvän tuottaminen antaa paljon myös itselle. Talviaikaan toivon löytäväni lähikaupasta ulkokanojen munia, sillä se on omasta mielestäni ainoa oikeasti inhimillinen tuotantotapa, vaikka sisätilat ovat silloinkin ahtaat.

Ps. osasipa kana surra tai ei, suruun niillä olisi ainakin syytä. Kukko oli heittänyt henkensä viime viikolla aivan yllättäen. Aamulla ennen seitsemää, kun tein lähtöä töihin, se kiekui vielä kuten joka aamu, yhtä soittoa kerta toisensa jälkeen, ja kun perhe kotiutui alkuillasta, tuli ekaluokkalainen sanomaan kesken ruuanlaittoni, että kukko on kuollut. Siellä se makasi selällään keskellä häkkiä, jalat kohti taivasta. Kuolinsyy jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Kanat vaikuttavat kuitenkin hyvinvoivilta ja terveiltä, joten en osaa mitään tautia epäillä. 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Peruspaita ja väärän vuodenajan laukku

Taas sitä ollaan jokasyksyisen perusongelman äärellä. Kaikki vaatekaapin yläosat tuntuvat olevan toppeja tai vajaamitttaisin hihoin varustettuja, kevyitä puseronhetaleita. Missä ovat kaikki pitkähihaiset peruspertsat?! Kuka ne kesällä söi?




Kokeilin erääseen joutavaan kankaaseen omaa kaavaversiota yhdestä OB:n valmiskaavasta, ja lopputulos on juuri sitä - kaavaversio. Reilusti muokattavaa. Hyvää tässä on jo nyt helman pituus ja leveys. Pääntie ja kädentiet vaativat hienosäätöä, hiha lisää mittaa. Tahdon ylipitkää (kannattaisi varmaan käyttää joskus sitä mittanauhaa eikä mututuntumaa).




Kehtaa sitä kuitenkin pitää, ja tunnustaa omakseen. Varsin kokeilin niskaan ulkopuolelle tuota leimaa. Eri tekstillä voisin ottaa tuon tavaksi. En kuitenkaan halua blogiosoitetta joka puseron selkämykseen.




Varasin toissapäivänä netin kautta kirppispöydän syyskuulle, ja koska sinne täytyy hankkia hintalaput paikan päältä, sain hyvän syyn poiketa nuorimmaisen kanssa kirpparilla. Kannatti.





Löysin pahoin rispaantuneelle kesäkassilleni seuraajan. Kaksi kesää olen laukkuosastoja vähän joka kaupassa katsellut sillä silmällä, löytämättä mitään aikaisemman kaltaista. Nyt onnisti, ja vaikka laukku onkin käytetty, on siitä iloa varmasti vielä useaksi kesäksi. Merkkiä en tiedä, eikä sillä ole minulle mitään väliäkään, mutta vaikuttaa laatutyöltä. Ilmainen se ei ollut vielä kirpparillakaan.




Miehelle hehkutin löytöäni ja harmittelin samaan hengenvetoon, että on syksy, ja kesäkassikelit loppuu. Siihenkin oli armaalla puolisolla ratkaisu. Lähdetään ulkomaille. Taidan hankkia lisää kesäkasseja!

torstai 25. elokuuta 2016

Amatöörin ensikosketukset lavatarhaan

En tiedä teistä ammattilaisista, ovatko lavatarhat edelleen katseen kestävässä kunnossa, mutta amatöörillä ei ole ainakaan. Onni on, että tarha tuli tehtyä takapihalle. Ehkä juuri siksi, että tiesin.



Melkoinen näky. Osittain syksyn aiheuttamaa riutumista, ja osittain hoidon puutetta, joka taas johtuu työkiireistä. Ja osittain huonoa ennakointia, josta aion ottaa oppia ensi kesänä. Lopputulos on kuitenkin kuvan kaltainen vihreä häröpallo. Olisi kiva saada jostakin ylimääräinen vapaahetki, jonka voisin käyttää tämän kasviskaaoksen siistimiseen.


Sopivaa joutoaikaa, säätä ja mielialaa odotellessa voisinkin raportoida kesän kasvatuskokeiluista hitit ja hutit. Yhden kesän perusteella voisin väittää olevani edelleen enemmän koristepuutarhuri (kuka haluaisi pihaansa kaltaiseni koristeen, hmm...), mutta syötävät ovat kiva lisä pihakokonaisuudessa. Mutta seuraavat huomiot siis täten itselle muistiin ensi kevättä varten ja iloksi teille, sillä vahingonilohan se on iloista iloisinta!

Ruusupapu. No sehän repsottaa, koska myrsky kaatoi viime tai toissa viikolla sen verkon tukena olleet rimat. Poikki meni jotta napsahti vain. Aamulla löysin koko rakennelman retkottamasta perunalavan päältä, jolloin tietysti myös pottujen varret olivat katkeilleet. Ruusupapu on kyllä jatkossakin kasvatuslistalla, vähintäänkin koristearvonsa vuoksi, mutta jämäkämmän tukirakennelman se vaatii. 


Tosin tuo Fiskarsin hara on toiminut tässä hätävirassa ihan hyvin, ja papuja on ainakin helppo poimia, jahka sen aika koittaa, sillä ne roikkuvat somasti verkosta alaspäin, irti lehdistöstä. Pitäisköhän patentoida.




Porkkana sitten. Se kasvoi nyt kahden kurkun välissä, ja ahdastahan sille siinä tuli. Muutama komea porkkana saatiin, mutta selvästi kurkku vei sen elintilan. Suurin osa porkkanoista oli pikkuruisia kitulaisia. Oma lava porkkanalle ensi kesänä, niin äitimuorin suosio lasten silmissä on taattu. Porkkana oli kurkun ja perunan lisäksi ainoa kasvis, jota jokainen perheenjäsen kasvilavoista halusi syödä.


Tomaatti. Tuo ihme riesa, jota on pakko alkaa kasvattamaan jo maaliskuussa pienen pienistä siemenistä, koska viherpeukaloa niin kauheasti särkee siihen vuodenaikaan. Yhtä turhaa kuin pelakuiden kasvatus siemenestä. Pelakuut sain kukkaan heinäkuussa, tomaatti teki komean määrän raakileita ja mätäni sitten sateiden takia kesken kasvun. Tosi kiva siihen vaivannäköön nähden, jota kylväminen, kouliminen, lannoitus, kastelu, karaiseminen, harsoilla peittely ja kaikenlainen kauniiden puheiden pitäminen näille herkkähipiöille on minulle aiheuttanut. Päätin palata tomaattiasiaan seuraavan kerran sitten, kun minulla on näille katettu tila, jota kasvihuoneeksikin kutsutaan. Terassi, parveke tai muu vastaava rakennelma kävisi myös, mutta ei avomaa, jossa ressukat ovat kaikkien tuiverrusten tuhoille alttiina. Liian riskialtista, sanon minä.


Paprika. No siis olihan se jo etukäteen tiedossa, että aika epävarmaa on, mutta kun löysin avomaalle soveltuvan lajikkeen, jonkun valkoisia hedelmiä tuottavan tapauksen, halusin kokeilla. Ovat kasvaneet koko ajan harson alla rautapadassa, mutta eivät ole ehtineet kitukasvultaan edes kukkimaan vielä. Poistetaan kasvatuslistalta tomaatin tavoin, niin kauan kun kasvihuonetta ei kasva tähän pihaan. Ennemmin alkoi lahoamaan harso päältä kuin kukat kehittymään.




Salaatti. Ei ole tarvinnut ostaa koko kesänä. Huoleton ja helppo, ainoastaan uusintakylvöt jäivät aika vähiin. Meidän perheen salaatinlehtikulutuksella riitti tosin syötävää samoista kylvöistä toukokuun lopulta elokuun alkuun saakka. Ensi kesänä voisi antaa salaatille hitusen pienemmän tilan, ja silti sitä riittäisi koko kesäksi. Nyt kanatkin saivat osansa. Alla olevassa kuvassa on viimeinen jäljellä oleva, lavaan unohtunut salaatinlehti.




Kurkku. Jos ostaa avomaankurkun siemeniä, on paras varautua siihen, että muutama neliö lavan ympäriltä peittyy kurkun varsiin. Näin ainakin meillä kävi. Vähään aikaan ei ole nurmea alta leikattu, etteivät kurkutkin silppuunnu.






Siemenpusseissa ei kerrottu tukemisen tarpeesta, mutta kertokaapa te näin jälkiviisaana, olisivatko nämä kurkunroikaleet kiivenneet ylöspäin muutakin kuin herneenvartta pitkin, jos olisivat saaneet tuet? 

Lajikenimeksi avomaan hernekurkku?
Satoa on päästy maistelemaan ja syömään jo urakallakin tässä elokuun aikana, eikä minulla ole mitään hajua, onko se myöhäinen ajankohta. Kirjastahan sen näkisi, tai siemenpussista, mutta kun ei jaksa tarkistaa. Hyviä ovat, varsinkin nyt kun vettä on riittänyt, ja kurkkuja kasvatetaan täten ehdottomasti myös ensi kesänä. Nyt lajikkeina oli 'avomaankurkku' ja 'pitkä avomaankurkku'. Arvaa kumpi on kumpi.






Peruna. Se on se jokanaisen peruspöperö, ja ehdottomasti suurimman ilon työmäärään nähden peruna saikin aikaan. Ensi keväänä pitäisi muistaa hamstrata siemenperunat jo huhtikuussa jääkaappiin istutusta odottamaan, tai on auttamatta myöhässä liikkeellä, kuten tänä keväänä kävi, kun lopulta idätettiin kaupan ruokaperunoita. Hyviä tuli, mutta aika myöhäänhän niitä vasta pääsi maistelemaan. Multaaminenkin melkein unohtui, mutta alle kymmenen perunaa vihersi. Hyvin siis meni, ja jokainen syötäväksi kelpaava mukula syötiin. Kuukauteen ei tarvinnut perunaa ostaa. Eikö se ole aika hyvin yhdestä lavasta!




Herne. Laitetaan ensi kesänäkin, mutta se pitää muistaa, ettei siemenpussin tietoihin voi luottaa. Jos korkeudeksi määritellään 60cm, se tarkoittaa kahta metriä. Näin ainakin meillä. Sokerihernettä on turha laittaa muutamaa vartta enempää, koska lapset eivät mielellään syö palkoja. Taittoydinherne sen sijaan tekee kauppansa jokaiselle - niillekin, joiden lempiruokaa ei ole hernekeitto. Olen yrittänyt vihjata, että samoja herneitä ne on, mutta ei auta.




Kukka- ja parsakaali. Ostin pari pistokasta molempia Viherkeskus Focuksesta, ja harson alla olivat juhannukseen saakka visusti. Muutama kaalinpallero tuli satoa molemmista, kunnes hermostuin toukkiin, jotka kuin irvaillakseen roikkuivat joka puolella kaalinlehdissä, ja niinpä hävitin mokomat herkut. Liian hyvin maistui tuholaisillekin - ostetaan jatkossa kaupasta.

Ruohosipuli. Siellä se kasvaa lavan päädyssä, ja varsista on pilkottu moneen munakkaaseen makua. Kukkia ei kuitenkaan ole näkynyt. Saa nähdä, tapaammeko ensi vuonna. Jos sieltä vielä noustaan, on kenties perehdyttävä tarkemmin sen kasvuvaatimuksiin ja selvitettävä, missä mättää kun ei huvita.


Mutta juuri nyt huvittaa nukkua. Syksyn ensimmäinen flunssa on täällä, ja olotila sen mukaisesti riemuisa. Hyvää yötä!