torstai 12. tammikuuta 2017

Rumientavaroidenpiilotuskaappi

Maanantaina en vielä tiennyt, että tänään poikien huoneessa on ovellinen kaappi, jota minä itsekin kadehdin.



Huomasin puunvärisen vitriinikaapin nettikirpparilla jo viikonloppuna ja ohimennen ajattelin, että saisi kai tuostakin kelvollisen hätävarakaapin poikien huoneeseen, kun ei sitä kunnon talonpoikaiskaappia ala löytyä. Tiistaina mainitsin kaapista siipalle, ja kohtapa siitä jo hierottiin kauppaa. Ennen kuin kumpikaan oli ehtinyt kunnolla huokaistakaan töistä palattuaan ja asettautua kotioloihin, starttailtiin taas autoa ja kiskottiin peräkärryä vetokoukkuun.


tämä kuva on netistä pöllitty, mutta alkutilanne oli juuri tämä sama meilläkin

Iltasella pojat jo sovittelivat isoja (ja rumia) koneitaan keskellä eteistä nakottavaan kaappiin, sillä kaikenkirjavia leluja ja ärsyttäviä akuankkoja varten tämä juuri hankittiin. Entinen avohyllyratkaisu kun oli aiheuttanut henkistä migreeniä allekirjoittaneelle jo pitemmän aikaa.


Mutta ei aiheuta enää. Mikä suloinen harmonia huoneeseen asettuikaan parin kaapin oven myötä!

 

Mutta hus pois asioiden edeltä! Ennen harmoniaa oli nimittäin paljon epäharmoniaa. No, hauskojakin hetkiä kyllä oli, mutta tänään taistelin noiden liitutauluosioiden kanssa aikani ja päätin, ettei enää ikinä kannata yhdistää dc-fixiä ja minua. Ainakaan tällä viikolla.


Ja taas sitä huidellaan ties missä. Palataan alkuun. Tiistaina haettiin kaappi, keskiviikkona pääsin aikaisin töistä ja päätin hyödyntää loppupäiväni hyvin. Eli maalaten. 


Entisistä projekteista löytyi purkin pohjat kahta eri sävyä JDL:n Vintage-maalia, warm grey ja warm white. Harmaa oli turhan tummaa tähän suunnitelmaan, eikä kumpaakaan ollut sellaisenaan edes tarpeeksi. Eikä meiltä päin saa mistään näitä maaleja. Päätin sekoittaa omat soppani ja katsoa, mitä siitä tulee, koska eihän kahdesta kauniista voi kovin rumaa tulla yhdessäkään.


Ja kovinpa siitä tulikin kaunis sävy!


Ikäväkseni en vain saa sitä tässä pimeydessä oikein toistetuksi. Sävyttämätöntä valkoista seinää vasten se kuitenkin erottuu selkeästi harmaana. Luonnossa harmaa on vahvempi. Maalin riittävyys jännitti pikkuisen alusta saakka, ja päätinkin, että jos se ei yksinään riitä, voin maalata toisella sävyllä päälle ja olla iloinen siitä, että sain sekoitusmaalista hyvät pohjamaalaukset.
Toisin kävi. Maali riitti kuin riittikin koko kaappiin, vaikka sitä ei montaa desiä ollut ja aluksi tuo petsattu puupinta oli tosi huokoinen ja hörppi maalia ihan hurjana. Mitään turhaa en tosin maalannutkaan, kuten kaapin sisäosia tai päällistä. Eivät ne näy. Siippaa moinen pihistely tuntui ahdistavan, vai olikohan se kuitenkin se, että maalia saattoi vähän mennä jonkun hyllylevyn reunaan. Sinnehän se kaappiin jää piiloon! Ei ahista yhtään! Eikä se tottapuhuen tuolta kyllä silmille hypi vaikka erikseen sitä etsisi. On tuossa sellainen väritarjotin silmille tyrkyllä muutenkin!

Mutta nuo ikkunat. Rumille leluille ei tietenkään tuollainen vitriinikaappi sellaisenaan sovi, joten ensiksi mietin jotain maitolasimaista kalvoa näkösuojaksi. Sitten välähti, että liitutauluhan meiltä vielä puuttuu, ja sittenpä se olikin jo päätetty. Turha ruikuttaa - asioille oli lähdettävä. Pikaisen googlauksen perusteella tiesin olettaa, että Etolasta löytyisi mustaa liitutaulumuovia tällaiseen tarkoitukseen, ja sinne siis mentiin.







Tällaisen muovin löysin, ja katselin hiukan ihmetellen, kun hyvin suppeassa käyttöohjeessa rullan kyljessä oli suihkepullo, josta suihkuteltiin hoo-kaks-oota liimattavalle pinnalle. Silti hyllynreunahinnassa puhuttiin kontaktimuovista. Että miten, ja kumpaa! Kyselin myyjältä, joka ei tiennyt, mutta avasi rullaa sen verran, että totesi sieltä löytyvän liimapinnan, ja kehotti unohtamaan sen suihkepullon.

Kotona puhdistin pinnan hyvin, leikkasin sopivan kokoisen lipareen muovista ja aloin reippaana mummona liimauspuuhiin. Onhan noita koulukirjojakin tullut kontaktimuovilla päällystettyä kulmineen kaikkineen, menee kai se suora lasipintakin. 


Miten väärässä olinkaan! Oli virhe unohtaa se vesi. Liima tarttui niin täpäkästi kiinni lasiin, että olin pulassa aika heti. Lisäksi en ollut hoksannut ostaa muovin asennukseen suositeltavaa lastaa, jolla ilmakuplat saisi pois muovin alta. Kokeilin korvata puutteen kauhalaatikosta löytyneellä nuolijalla, mutta se oli nuolija. Ei lasta. Vasta, kun revin puoliksi kiinnitetyn muovin irti kokonaan, peläten ruttaavani tai venyttäväni koko muovin pilalle, ja aloitin alusta koko urakan, onnistuin. Ja tällä kertaa sen fairy-vesi-suihkepullon kanssa. Sen avulla tarra ei hyökännyt niin tanakasti kiinni lasiin ihan samalla sekunnilla kun se kosketti kiinnityspintaa, ja sain pienen aikalisän, jolloin ehdin mallaamaan reunat kohdilleen. Silti sain kertaalleen alun lähtemään niin vinoon, että parinkymmenen sentin kohdalla toinen reuna irvisti jo tyhjää, ja toiseen reunaan nousi harjanne ylimääräisestä muovista. Ja taas irti!



Että iso silinterihatun nosto ja ihmetys niille, jotka dc-fixaavat koko keittiönsä. Ennemmin syön keitettyä parsakaalia kuin teen tämän liitutauluhomman uudestaan! Lopputulos on kuitenkin kaikkineenkin aika ihana, ja hyvin, hyvin mieluinen sekä minulle että pojille. Ja kyllä, huoneen asukas on menossa Konstan luo lauantaina. Hyvä sekin on teidän kaikkien tietää! 

Mukavaa lähestyvää viikonloppua, nautitaan lisääntyvästä valosta! Vielä se tosin vaatii hyvää mielikuvitusta, mutta eikö pelkkä tietokin auta jo vähän!

perjantai 30. joulukuuta 2016

Se ei ole sitä, miltä se näyttää

Tilasin kankaita.comista kasan neuloksia marraskuussa, mutta tällä kertaa paketin saapumisessa meni totuttua pitempään. En edes muista enää, monestiko sieltä tuli sähköpostia, jossa kerrottiin toimituksen viivästyvän. 

 

Joulunpyhien alla paketti kuitenkin tuli, vihdoinkin. Lastenhoitosyistä toivottu iltavuoroviikko jättää aikaa ompelulle aamupäivisin, ja sitä aikaa onkin nyt hyödynnetty.


 Kokeilin kaavoittaa valeneuletakin, jossa olisi kiinni ommeltu "toppi" alla.


Tein toppiosan täysvinoon leikatusta valkoisesta puuvillasta, ja ohuen collegen parina se kyllä toimii, mutta hiukkasen kaava vaatii vielä viilaamista.


Samassa tilauksessa kankaiden kanssa tuli myös tuollainen silityskuva, ja hetken mielijohteesta silitin sen tähän.  Tähteä tähden päällä.


Toppiosan helmaa koristaa leveä puuvillapitsi. 


Etuosan huijauskaitale on ommeltu kiinni etukappaleen liepeisiin, mutta sen verran nuo avonaiset reunat repsottavat, että harkinnassa on edelleen, ompelenko sen kiinni vielä lähempää reunaa. Toisaalta en haluaisi menettää tuota vaikutelmaa kerrospukeutumisesta.


 Kaava menee jatkokehittelyyn, ehdottomasti!




torstai 29. joulukuuta 2016

Kaukokuvia

Pitkään olen jo ajatellut kokeilla, mitä kotipihan pikkulinnut sanovat kamerasta, jos sen tuuppaa lähelle ruokintapaikkaa.


Arvasihan sen, ketkä siihen ensimmäiseksi tuppautuvat ruuan äärelle, vaikka varoituksiaan aikansa huutelivatkin. Nämä uteliaat pikkutirpat eivät kauan kameran naksahtelua jaksaneet arastella.


Muut lajit loistivat poissaolollaan. Kunhan joskus on enemmän aikaa ja ulkona hyvä ilma, taidan siirtää istumapaikan lähelle ruokintapaikkaa, katan herkkuja joka nokalle ja siinä ilmoista nauttiessa painelen kaukolaukaisimen nappia aina kun näyttää, että sillä voisi johonkin osua.

 

Hauskin kuva tämän päivän kokeilussa oli tietysti tämä:


Iloista loppuviikkoa - ja loppuvuotta! 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulua jälkijunassa

Joulu meni jo. Otin kuitenkin muutaman kuvan, että jäisi joku muisto siitä, miltä meillä näytti jouluna 2016. Jokainen joulu kun on ollut vähän erinäköinen.



Aika samankaltaiset on olleet ainekset joka jouluna. Sohva muuttuu harmaasta valkeaksi, verhoissa vilahtaa punaraitaa ja taljat on näkyvillä viimeistä myöten, sillä niitä minä rakastan. Aitoja ja keinotekoisia yhtälailla.




Kynttilöitä ei poltella lasten takia kuin iltaisin ja hetki jouluaattona päiväsaikaan. Valosarjoja sen sijaan on joka puolella. Useammassa lyhdyssä on myös paristotoiminen kynttilä, joissa monissa on kuuden tunnin ajastus, jolloin ne toimivat hämärän ajan illasta ja sammuvat itsekseen yöksi.



Nämä alakuvan pienet tuikkukipot, joita minulla on kolme, ovat vanhaa Perfect Homen mallistoa, ja niistä pidän hurjasti vuodesta toiseen. Ne taitavatkin olla lähes ympäri vuoden esillä. 



Hyasintti on voimakastuoksuinen, mutta lasipurkista tuoksu ei leviä niin tehokkaasti, ja minäkin vältyn päänsäryltä. Ovat ne kuitenkin joulukukista ykkössuosikkejani, etenkin valkoisina, joten pakko niitä on johonkin aina saada.




Nämä kynttilänjalat olin jo vähällä maalata kalkkimaalilla valkoiseksi niin, että punaista vilahtaisi vain vähän syvennyksistä, mutta en vielä raaskinutkaan. Tai ehtinyt. Mietintä jatkuu ensi joulun alle, joten punainen väri sai lisäaikaa.




Ehdotin muutama vuosi sitten siipalle tekokuusta, en sellaista halpiskuusta vaan kalliimpaa, lähes aidon näköistä, koska minusta on tosi ärsyttävää tehdä ensin kunnollinen siivous melkein hammasharjalla nurkkia kuuraten, ja seurata sitten, miten lattialla ajelehtii samantien kuusen neulasia pitkin poikin. Lisäksi perämetsästä haetut kuuset olivat meillä usein hentoja ja vaatimattomia, eivätkä ne ohuet oksat jaksaneet koristeitakaan roikkumatta kannatella.




Tekokuusi ei ollut edes vaihtoehto, kun perhe antoi tuomionsa, ja siihen oli mummelssonillakin tyytyminen. Siirryimme kuitenkin kasvatettuihin ostokuusiin, minkä jälkeen olen sietänyt neulasiakin huomattavasti paremmin, kun kuusi on sentään kaunis ja vankkaoksainen.





Tänä vuonna kokeilimme "perinteisten" kuusenkynttiilöiden tilalle 200 ledin tummajohtoista valosarjaa, ja se saattoi tulla meille jäädäkseen. Kauempaa katsottuna johtoja ei erota oksien lomasta lainkaan, ja kuusessa tuikkii ihanan monta pientä tähteä edellisten kuudentoista kynttilävalon sijaan. Suosittelen kokeilemaan!

Ps. älä ihmettele tekstin värejä, tämä merkillisen ärsyttävä bloggeri keksi värjätä osan tekstistä siniseksi, ja kun yritin mustamaalata sen osan, onnistui tämä neropatti hankkimaan kirjaimiin myös harmaata. Nyt mennään sitten kolmella värillä, eikä tilanne muutu vaikka tekisin mitä. Puuttuu enää punaiset kirjaimet.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Verhosta ja lakanasta

Niistä on nimittäin kotoisin tämä mekko. 


Yläosan ohut pitsi on vanha kirppikseltä ostettu kappa, joka ehti muhia kohtalaisen monta vuotta kaapissani, ennen kuin sille löytyi tästä uusi tehtävä.
 

Pitsin alle on ommeltu samaa lakanakangasta, josta helmakin on rypytetty.


Lakanan alareunassa oli nätti kirjailu, jonka säästin etuhelmaan ihan kiusallanikin, jotta kierrätysompelun leima näkyisi. Nimikirjaimia siinä ei sentään ole.


Yläosa oli monta kuukautta keskeneräisenä, kun viime kevään eskarilaisen kevätjuhlaan olin alunperin tätä hetken mielijohteesta ompelemassa, eikä minulta löytynytkään tähän sopivaa piilovetoketjua. Myöhemmin ostin senkin, mutta juhla oli jo ohitse, ja ompelu jäi jatkamatta. Kun pari viikonloppua sitten tarvittiin pitkästä aikaa siistimpää vaatetta pienimuotoiseen juhlaan, piti surauttaa tämä valmiiksi.


Aikaa menikin varmaan melkein kokonainen tunti. Kannatti puoli vuotta pantata!


Joskus valmistumisen esteenä ei olekaan aikaisemmin valittelemani aikapula, vaan oma saamattomuus. Innon puute. Joku projekti jää kesken juuri esimerkiksi puuttuvan tarvikkeen vuoksi, ja saattaakin lojua sen jälkeen kuukausikaupalla keskeneräisenä. Onneksi nyt on tämäkin ufo* korjattu pois nurkista, joten pääsen aloittamaan taas tyhjästä. Se on paljon hauskempaa!

un-finished-object*