lauantai 13. tammikuuta 2018

Suolaa haavoihin - haaste

Olen yrittänyt tietoisesti olla ajattelematta liikaa kesää. Viime kesä jäi ainakin henkisellä tasolla melkein välistä, kun lämpö ei juuri luita hellinyt, eikä kesäfiiliksiin siksi oikein päässyt, joten tuntuu, että on tuplaikävä kesää normaaliin verrattuna. 

sinisievikki

Mutta Teijan haastamana ryhdyin kuitenkin etsiskelemään, löytyisikö kuvatiedostoistani sinivalkoisia kukkakuvia. Arvelin, ettei sinisiä löydy kuin yksi tai kaksi, mutta olihan niitäkin sentään jokunen. Valkoisia tiesinkin olevan, kun se on vaaleanpunaisen ohella lempikukkavärini. 



Nykyisen kotikuntani keskustassa kasvaa parkkipaikkojen reunamilla norjanangervoita, joihin ihastuin heti tänne muutettuamme, reilut kymmenen vuotta sitten. Olkoon kuinka tavallinen ja tylsä tahansa, minusta se on kaunis. Niitä tuli myös meidän pihaan, ja niihin liittyy myös yksi hupainen muisto. Ne nimittäin on kaivettu juurakoina ystävän pihasta, ja koska juurakot olivat valtavia eivätkä nousseet pelkästään käsivoimin kuopistaan, kiskoimme me autoon kiinnitetyillä kuormaliinoilla ne ylös. Ei muistunut siinä työn touhussa nenä mullassa ihan mieleen, että mites sitä räikkää oikein käytettiinkään, niin vetäistiin liinan päät vetosolmulle ja alettiin kiskoa. Arvatkaapa, oliko solmu autolla vetämisen jälkeen tiukka. No, pätkä poikki, solmu roskiin ja sytkärillä reunat liinojen päistä, etteivät lähde purkautumaan. Homma hoitui, eikä kenellekään tulut paha mieli. Kukaan ei ole myöskään tullut valittamaan, että liinat olisivat parikymmentä senttiä liian lyhyitä.


Ja meillä kukkii joka kesä kauniisti!

Japaninangervoa minulla on vaaleanpuna-valkoisena ja tässä alakuvan värissä. Ihana kasvi, joka leviää hyvin, kasvaa komeana ja kukkii melkein koko ajan. Kerrassaan mainio etualan reunakasvi perennapenkkiin!


 Hopeahärkki on melkein riesa, mutta toisaalta tosi komea sopivalla paikalla.

 

kurjenmiekka

 

Talvi tekee tehtävänsä, ja perennojen nimetkin unohtuvat hetkeksi. Taustalla on kuitenkin sinertävä jalopähkämö - ehkä?!


Valkoapila jakaa tämän avioparin mielipiteet. Minä tykkään, siippa ei. 


Onneksi kylvin sitä pihan reunamille jo ennen kuin tiesin puolison mielipidettä. Leikkaamattomalla nurmikolla komeilee nykyään laajat, kauniit, valkoisenaan kukkivat matot. Tämä kuuluu myös kanojen lempiherkkuihin, ja sitä saavatkin lapset surutta niille käydä kiskomassa.


Sormustinkukka kuuluu niihin lemppareihin, joista en koskaan luovu, asuttiinpa missä tahansa. Käsittämättömän kauniita - ja helppoja. Väriyhdistelmät ovat joka kerta silkkaa yllätystä.


 



Viimeisessä kuvassa ollaan kyllä jo enemmän liloja kuin sinisiä, mutta koska kuva on nätti, saa se olla siinä.


Ukonhatut on tuotu kotoani Pohjois-Pohjanmaalta. Viime kesänä siihen iski joku öttiäinen, ja näin kaunis kukinta jäi näkemättä.


Kiiltoleimu kukkii keskipihan penkissä syksyllä niin, ettei sitä voi olla huomaamatta. Iltahämärällä se suorastaan hehkuu valkoisena.


Päähenkilöt kuvassa ovat liloja paperikukkia, mutta alla on myös valkoisia. Tämä yksivuotinen kylvettävä kesäkukka on yksi paahteiselle etupihalle sopivia suosikkejani.

Ja kielo kuuluu itsestäänselvästi tähän kuvasarjaan. Se on pelastettu kaivurin telojen tieltä pihan reunamilta, ja siirretty myöhemmin kukkapenkkiin kasvamaan. 


Akileija, kai lehto-sellainen, oli viime kesänä aika sininen.


Lavatarhassa kukkii valkoinen herne.


Ja pihlaja sekä tuomi kukkineen kotipihan koristuksena, jo ennen meitä tällä tontilla eläneinä.



Takapihalla on omasta metsäpalasesta siirrettyjä saniaisia, ja niiden alla kasvaa mattona rönsytiarella.




Tiarella saa joskus tulevaisuudessa varjoa myös lumipalloheidestä, mutta siihen menee vielä vuosia. Viime kesänä pääsimme nauttimaan ensimmäisestä kukinnasta, ja parikymmentä palleroa pikkupensaaseen ilmestyi.



patjarikko

Puutarharomantikkona olen istuttanut lukuisia pensasruusuja pitkin pihaamme, ja parina kesänä niiden kukinta on alkanut olemaan jo näkyvää. Juhannusruusu on tällä hetkellä ainoa valkokukkainen lajike.


Viimeisten kuvien vinkki on hyvä mutta halpa. Ojan varsilla kasvava siankärsämö on kuivaan ja paahteiseen hiekkamaahan mitä kaunein kasvatti! Vähän se on innokas juurten kautta leviämään, tai liekö siementämällä, mutta helppo sitä on myös maasta juurineen repiä pois, kun alla on rouheaa hiekkaa. Kukinta kestää pitkään ja on kaunis. Moni on yllättynyt huomatessaan, mitä minulla penkissä kasvaa, ja vielä enemmän sitten, kun on kuullut, että se on siihen tarkoituksella istutettu.



Kovasti voimia ja sitkeyttä kaikille kesää kaipaaville! Ja anteeksi tämä pieni suolaripaus haavoihin. 

lauantai 6. tammikuuta 2018

Joulukaappiajatus

Olen vienyt tänään kuusen ulos. Jouluverhot olen ottanut alas ikkunoista, ja punasävyiset matot on korvannut harmailla ja valkoisilla. Siinä joulua purkaessani olen vaivihkaa alkanut haaveilla joulukaapista.

www.juvi.fi
Ajatella, miten olisi somaa, kun kaikki jouluun liittyvä ihana turhuus löytyisi samojen ovien takaa, sievästi järjesteltynä. Tällä hetkellä kodissamme ei mitenkään olisi tilaa tällaiselle vuodenaikakaapille, mutta uskon vakaasti, että joskus vielä on, ja kunhan sen aika koittaa, ostan siihen tarkoitukseen oman kaappinsa. Ja sen pitää olla kaunis kaappi. Sellainen, että jo sitä katsoessaan tulee hyvälle mielelle.

www.marearca.com


netistä napattu tämäkin


Onko teistä jollain joulukaappi? Miten ihana ajatus olisi rakennella kaappiin oma paikka lahjapapereille ja naruille, valosarjoille, servieteille ja astoille, jouluisille tekstiileille ja niin edelleen.. Vähän luulen, että kaikkea yhteen paikkaan kasatessa saattaisi alkaa tuntua siltä, että tarvitaankin jouluhuone. 

 

Rakkaimpia joulutekstiilejä ehtii tulla varmasti ikävä ennen ensi joulua. Tietyt punaraitaiset jutut sykähdyttävät vuodesta toiseen, vaikkei jouluun kauheasti muuta perinteistä tonttukoristusta meillä kuulukaan. 


Punaiset pilkahdukset uinuvat kodinhoitohuoneen liinavaatekaapissa odottamassa uutta tulemistaan, ja minä totuttelen uuteen olohuoneeseen. Joka kerta se tuntuu vähän aikaa uudelta, kun vaihdan järjestystä, verhoja tai mattoa. Pirtinpöytä, jonka ei ollenkaan pitänyt tulla meille sisälle, on asettunut niin osaksi olohuonetta, että en ehkä pystykään koskaan viemään sitä terassille. 



Näin me valvomme kissan kanssa hiljaisessa kodissa, ja minä nautin hiljaisuuden lisäksi tästä siisteydestä. Kun siivoilee illalla ja laittaa lapset nukkumaan samaan aikaan, saa siisteys jatkoaikaa aamuun saakka. Ongelmaksi jää vain se, etten millään malttaisi mennä nukkumaan.



Mutta se joulukaappi. Sellainen pitää hankkia. Sitten loppuelämän kotiin. Tämä tonttu saa minun puolestani olla sen kaapin vartija, ja voinhan joskus jättää oven hiukan raolleen, jotta se pääsee livahtamaan nokosille kaapin sisälle. Se kun on heikkona kaikkiin kaappeihin ja laatikoihin, joihin voi tunkea itsensä piiloon.


Piteneviä päiviä, lisääntyvää valoa ja sen tuomaa iloa juuri sinulle! 

maanantai 1. tammikuuta 2018

Kiireestä, kauniisti

Tosimummon käsilaukussa kulkee mukana aina kalenteri, tuo välttämättömyyskapistus. En tiedä onko kaikilla, mutta mummolla on kauhean tarkkaa sen kanssa, millainen kalenteri on. Vaatimuslista on sama joka vuosi. Ei kierteitä, koska muuten se tarttuu laukussa joka paikkaan ja hajoaa, ja lisäksi siihen on inhottava kirjoittaa kierteen painaessa kämmensyrjää. Päiviin pitää olla reilusti tilaa kirjoittaa, ja aukeamalla on oltava viikko kerrallaan. Päivien on ehdottomasti oltava vaakatasossa. En ole koskaan tajunnut niitä kapeita pystyraitoja, joihin ei mahdu pienelläkään käsialalla sanaa enempää rivilleen. Valtaosa kaikista kalentereistahan on juuri sellaisia. Ja sitten kalenterissa pitäisi olla vielä sivujen väliin asetettava nauha, joka avaa sen automaattisesti oikeasta kohdasta sekä kuminauha, joka pitää opuksen laukussa suljettuna, vaikka laukun sisusta kuinka pengottaisiin.


Viime vuodenvaihteessa löysin pienestä lähikirjakaupasta sisäsivuiltaan juuri täydellisen kalenterin, joka näytti kutakuinkin samalta kuin tuo yläkuvan kalenteri. Kansien väritys oli harmaa, joten sekin oli ihan jees. Aplodit Ajastolle! 



Tämän joulun alla menin etsimään samanlaista kalenteria samasta paikasta, mutta nyt sellaista mallia ei löytynyt. Eikä mitään muutakaan mallia, joka olisi täyttänyt nuo vaatimattomat toiveeni kalenterin suhteen. Tietysti menin antamaan palautetta asiasta kirjakauppiaalle, ja kannattihan se. Asiakas sai palvelua. Kauppias löysi koneeltaan tilattavista kalentereista yhden toiveitani vastaavan, joka oli ihan samaa mallia kuin malliksi näyttämäni viimevuotinen kalenteri, mutta oudon värinen vain. Kauppias pahoitteli väriä, mutta vastasin iloisesti, että se ei haittaa ja ihan sama minkä värinen, kunhan sisus on sitä mitä pitää.


Koska aina voi tuunata!


Kalenterin tulosta ilmoitettiin tekstiviestitse, ja pääsin samana päivänä hakemaan uuden almanakan kotiin. Päällystin kannet voimapaperityyppisellä lahjapaperilla, jossa on vanhahtava nuottikuvio.


Sen pariksi sopii tietysti musta, joten sivujen väliin tuleva silkkinauha sai kangastussikäsittelyn.


Kannet kiinni pitävä uurteinen kangaskuminauha ei tussista paljon välittänyt, joten tarvittiin tukevampia aineita. Kalkkimaali toimi tässäkin loistavasti. Laimentamatonta mustaa kalkkimaalia molemmille puolille, ja kuivumisen jälkeen totesin kuminauhan olevan vallan mainio. Ei ole koppura tai muutenkaan jäykkä maalattuna.


Kansi piti tietenkin koristella vielä klassikkodymolla.


Sisäsivut ovat edelleen vähän ällön värisett, mutta itse kirjoitettu sisältö olkoon tärkein ja vieköön huomion tästä violetista olomuodosta.


Kyllä mummon nyt kelpaa. 




Tämä alkanut ensimmäinen viikko on vielä hiukan tyhjempää kalenterin suhteen, mutta sitten se ajankäytöllinen ongelma taas leviää käsiin. Tulee eskarit ja hoitoajat, taksin ajamiset ja ne päivät, jolloin se saa ajaa ohi, työvuorot, palaverit, lasten harrastukset, kaverisynttärit ja kaikki se täyte, jota arjeksi sanotaan.Iloista arkea teille jokaiselle!